Tänään tulee kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun Saksan entinen maajoukkuemaalivahti ja Hannover 96:n kapteeni Robert Enke riisti itseltään hengen ollessaan vain 32-vuotias. Enken traaginen kohtalo nostatti laajaa keskustelua urheilijoiden kokemista psyykkisistä paineista ja toi urheilupsykologian vahvemmin mukaan jalkapalloympyröihin.

Robert Enken leski Teresa Enke näkee asioissa yhä paljon parantamisen varaa. Hän toivoo, että valmentajia koulutettaisiin psyykkisten ongelmien varalta entistä paremmin ja että ammattilaisseurat palkkaisivat urheilupsykologeja riveihinsä, jotta jalkapalloilijoiden depressioalttius voitaisiin tunnistaa aiempaa paremmin.

– Meidän pitää kouluttaa valmentajia paremmin, jotta he oppivat tunnistamaan sen hetken, jolloin paine kasvaa nuorelle jalkapalloilijalle liian suureksi, Enke korostaa dfb.de:n haastattelussa.

– Urheilupsykologien ja -psykiatrien tavoitettavuus ammattilaisseuroissa on yhä tärkeämpää. Pelkkä motivaatio ei riitä. Robert-Enke-säätiö tekee Saksassa työtä sen eteen, että psyykkisiä sairauksia voitaisiin paremmin ehkäistä seurojen juniorikeskuksissa.

Tähteyden katoaminen voi tuntua kolkolta

Teresa Enke oppi miehensä kokemusten kautta ymmärtämään, kuinka yksinjätetyksi lupaava jalkapalloilija voi uransa suvantovaiheissa itsensä tuntea.

– Nuori ammattilainen voi saada hyvin nopeasti valtavasti rahaa ja keskeyttää koulunsa. Hän on juhlittu sankari, jonka jalkoja kaikki suutelevat. Mutta jos peli ei kuljekaan, voi kaikki olla kertalaakista ohi. Yhtäkkiä hän on pelkkä nolla. Tällainen kokemus Robertillakin oli. Hänellä oli kuitenkin turvaverkkonsa. Hänellä oli perhe ja ylioppilastutkinto. Hänellä oli minut ja hän saattoi aloittaa uransa Saksassa.

– Mutta se hetki: Ensin valtava hype, ja sitten yhtäkkiä olet poissa. Jos silloin ei ole ketään lähellä ja joutuu kohtaamaan kaiken yksin, voi tilanteesta tulla todella vaikea. Silloin tarvitaan tukea psykologien lisäksi myös seuroilta. Omaa vastuuta sekään ei silti korvaa. Jos jalkapallon ulkopuolella ei ole mitään ja ura katkeaa, putoaa yhtäkkiä tyhjän päälle, Enke kuvailee.

Robert Enke-säätiö perustettiin reilut kaksi kuukautta suositun maalivahtin itsemurhan jälkeen, 15.1.2010, auttamaan psyykkisten ongelmien kanssa painivia ihmisiä. Teresa Enke näkeekin, että työ ei rajoitu vain aktiivivuosiin, vaan tärkeää on myös se, mitä uran päätyttyä tapahtuu.

– Urheilijan pitää kysyä itseltään, mitä uraltaan haluaa. Siihen kysymykseen pitää löytyä parempia vastauksia, samoin kuin uran päätöshetkeen. Juuri tähän tehtävään säätiö ja myös minä henkilökohtaisesti haluamme erityisesti panostaa.

Esiintulo nykyään helpompaa

Enke ymmärtää hyvin, että kilpaurheilu on kovaa ja raadollista peliä eikä hän tavoittelekaan ammattijalkapalloilun inhimillistämistä. Sen sijaan hän uskoo, että miehensä traaginen kohtalo on vaikuttanut asenteisiin psyykkisiä sairauksia kohtaan yleisellä tasolla.

– Jalkapallo on kilpaurheilua. Se ei tule koskaan muuttumaan emmekä me haluakaan sitä muuttaa. Ihmiset ovat kuitenkin avoimempia sairastumisensa suhteen. Hannoverin maalivahti Markus Miller ja alppihiihtäjä Lindsay Vonn ovat hyvä esimerkkejä. Molemmat kertoivat julkisesti masennuksestaan eikä se nostattanut kummoisiakaan otsikoita. Kaksi päivää, ja asia oli käsitelty.

Tilastojen mukaan Saksassa tehtiin vuonna 2011 yli 10 000 itsemurhaa. Huippumaalivahdin itsemurhan jälkeen masennuksesta puhumisesta tuli kuitenkin helpompaa ja aihe on ollut enemmän esillä.

– Monet ihmiset ovat puhuneet masennuksestaan avoimesti mieheni kuoleman jälkeen. Siihen on lähtökohtaisesti kaksi syytä: Jotkut masennukseen sairastuneet kokivat, että heidän täytyy toimia. Ja toisekseen Robertin kuoleman jälkeen paikat, joista apua voi tarvittaessa saada, tekivät itseään tunnetummiksi. Robert-Enke-säätiökin on yksi tällainen avuntarjoaja.

– Kuuluisan jalkapalloilijan kuoleman jälkeen on depression tunnustaminen niin paljon helpompaa. Yhtäkkiä masennusta alettiin ymmärtää, kun aiemmin aihe oli stigmatisoitu. “Älä tee siitä tuollaista numeroa” oli tavallinen reaktio, jos joku valitti pelkotiloja tai epätoivon tunnetta. Mutta Robertin kuoleman jälkeen lähes kaikki ovat ymmärtäneet, että masennus voi kohdata ketä tahansa – myös menestyviä ihmisiä ja heitä, jotka elävät onnellista perhe-elämää, Enke kertaa.

Säätiön työ etenee mallikkaasti

– Minulle työ säätiössä on paitsi palkitsevaa myös raskasta. Joudun kohtaamaan kipeitä muistoja, mutta työ on osa asian työstämistä. Ennen Robertin sairastumista en ollut ajatellut depressiota koskaan. Yhtäkkiä kaikki voi muuttua. Aluksi meidät jätettiin täysin yksin. Emme aavistaneet lainkaan, kuinka monet ihmiset jakoivat Robertin tuskan. Vain lähimmät ystävämme tiesivät, mistä on kyse. Tänään näen säätiötyön kautta, kuinka monet potilaat ja omaiset jakavat tismalleen saman kohtalon. Näitä ihmisiä me haluamme auttaa, Teresa Enke selvittää.

Robert Enke-säätiön toimintaan Teresa Enke on tyytyväinen.

– Säätiön kolmen perustajan – Hannover 96:n, Bundesliigan ja Saksan jalkapalloliiton – sitoutuminen ei ole missään vaiheessa notkahtanut. Lukuisat yksityiset lahjoittajat hakeutuvat myös yhä aktiivisesti luoksemme. Säätiö vastaanottaa runsaasti sympatiaa ja ansio siitä kuuluu miehelleni Robertille.

Elämäkerta auttoi asian käsittelyssä

Robert Enken itsemurhan jälkeen leski tarvitsi luonnollisesti aikaa tragediasta toipuakseen ja arkeen palatakseen.

– Alussa tuntui todella raskaalta, että kukaan ympäristössäni ei kyennyt luonnolliseen kanssakäymiseen kanssani. Kaikki ajattelivat, että heidän on näytettävä surullisilta eikä läheisyydessäni saisi nauraa. Minun oli muutettava pois Hannoverista jonnekin, jossa saatoin aloittaa uuden elämän, Teresa Enke päättää.

Toimittaja Ronald Reng on kirjoittanut Robert Enken elämästä kirjan otsakkeella “Ein allzu kurzes Leben”. Kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta sen nimi on suomeksi vapaasti käännettynä “Aivan liian lyhyt elämä”. Elämänkerta on Teresa Enkelle hyvin tärkeä ja auttaa muistamaan, kuinka yhteisiin vuosiin mahtui paljon hyviäkin hetkiä.

– Olimme yhdessä 14 vuotta. Koimme yhdessä todella paljon. Hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta selvisimme kaikesta. Kunnes kaikki päättyi traagiseen loppuun. Mutta rakastimme yhteistä elämäämme.